Politiikka on huonossa huudossa ja politisoituminen onkin paha asia, eikö niin? Sallinette pienen pohdinnan.

Mitä politiikka on? Pidän Rosa Meriläisen käyttämästä määritelmästä: "Politiikka on makuasioista kiistelemistä". Politiikkaa tehdään erityisesti silloin kun väännetään asioista, joihin ei ole oikeita tai vääriä vastauksia.

Politisoituminen? Luottamustoimet ovat demokraattisesti johdetussa organisaatiossa nimenomaan poliittisia nimityksiä ja niin niiden pitääkin olla.Tärkeimmät luottamustoimet täytetään vaaleilla, jota poliittisemmaksi valintaa ei oikein mitenkään saa. :-) Viranhaltijat nimitetään pätevyyden perusteella ja niin pitääkin olla. Jos politiikka sotketaan virkanimityksiin, tulee niitä … niin, "poliittisia virkanimityksiä". Tiukka kyllä luottamustoimen politisoitumiselle ja tiukka ei virantäyttöjen politisoitumiselle.

Otsikossa on sana "seurakunta".  Lunastan sen näin lopuksi.

Olen sitä mieltä, että käsitteellä "seurakunnan politisoitumisesta", ei tavallisesti viitata seurakunnan hallinnon demokratisoitumiseen, vaan seurakunnan luottamustoimen ja kunnallisen luottamustoimen keskinäisen kytköksen voimistumiseen.  Seurakunnan luottamustoimi on mielestäni negatiivisella tavalla "politisoitumassa" siinä mielessä, että se ajautuu yhä tiukemmin osaksi kunnallispolitiikkaa. Samalla, em. "politisoitumisesta" riippumatta, se on myös aidosti politisoitumassa, joka on positiivista.

Kysymyksiä tipahtelee. On tullut aika vastata. Ensimmäinen on hiukan pitkä, joten saksin siitä olennaisen.

Seurakunta on ollut mukana tai järjestämässä suuria tapahtumia (Paviljonki syksy 2005, Lähetysjuhlat, Missio 2007). Myös rahaa näihin tapahtumiin on palanut/palaa aika lailla. […] Onko suurten massatapahtumien järjestämien suhteessa srk:n tavoitteisiin (strategiaan) kohdallaan?

Kaupunkiseurakunnan strategiaan kirjattu visio on olla "kristillistä uskoa rohkeasti esillä pitävä yhteisö". Nuo luetellut tapahtumat ovat mielestäni olleet (ja Missio toivottavasti myös on) erittäin onnistunutta vision todeksi tekemistä. Lähetysjuhlista tiedän itse eniten, joten siitä lähemmin.

Rovastikuntamme yhdessä järjestämien tämän kesän valtakunnallisten lähetysjuhlien kustannuksista kaupunkiseurakunna osuus oli 51 535 € ja juhlien tuotoista merkittiin kaupunkiseurakunnan lähetyskannatustuotoksi 32 539 €. Juhlilla Jyväskylän Hippoksella kirjattiin kaikkien aikojen ennätysyleisö, 17 000 vierasta ja juhlat näkyivät hyvin erityiseseti paikallisessa mediassa ja kaupunkikuvassa.

Olin itse viikkoa ennen juhlia "lähetysjuhlakärryn" kanssa kävelykadulla jakamassa juhlien lehtisiä ja keskustelemassa ihmisten kanssa.  Sain siellä vahvistusta sille, että lähetysjuhlien kaltaiset suurtapahtumat todella vastaavat ihmisten tarpeisiin ja toiveisiin.

Samaan aikaan kaupunkiseurakunnan noin 14 M€ budjetista kiinteistöjen poistot (niiden arvon aleneminen, eli "seinien lahoaminen") on noin 500 000 € menoerä. Kiinteistötoimen meinoihin on tälle vuodelle budjetoitu 3 252 451 €. ja tulossa näyttää olevan noin 4 M€ investointi Kuokkalan kirkkoon, joka tulee lisäämään kiinteistötoimen vuotuisia menoja vähintään 100 000 € verran.

Sitten se toinen.

Mikä on teidän näkemyksenne strategian mukaisesta tavoittesta saada nuoria aikuisia enemmän srk:aan mukaan.. elikkäs mitkä ovat teidän ajatuksenne, miten nuoria aikuisia mukaan saadan?

Ensiksi. Jyväskylässä on noin 25 000 opiskelijaa. Kaupunkiseurakunnan jäsenistä kolmannes on nuoria aikuisia! Tämän on heijastuttava myös siihen, miten resursseita jaetaan. Tämän sanottuani pitää kyllä täydentää, että seurakunnan tähtäimenä on aina oltava lähimmäisenrakkauden ja Jumalan sanan välittäminen kohderyhmää rajaamatta.

Jostain syystä minulle tulee aina vähän kumma olo kun ruvetaan puhumaan tyyliin "mitenkäs me saatais nuoria aikuisia mukaan toimintaan". Siitä on vähän turhan lyhyt askel hoc et corpus -temppuihin. Haluaisin ennemminkin ajatella niin, että muutan sitä mitä voin, eli itseäni.

Näiden kiemurtelujen jälkeen asiaan. Nuorten aikuisten vähäinen sitoutuminen seurakuntaan ei ole mitenkään erillinen saareke. Kyse on seurakuntalaisen asemasta yleisemmin.  Seurakunnan yhteisöllisyys ja perustehtävän toteutuminen nousevat ja kaatuvat sen mukaan miten seurakuntalaiset itse ovat mukana toimimassa. Jos seurakuntalaisten ja seurakunnan viranhaltijoiden väliin aukeaa kuilu ja seurakunta alkaa toimia itseään, ei seurakuntalaisia varten, ei perustehtävä voi mitenkään toteutua.

Katsokaapa seurakuntalaisten, erityisesti nuorten aikuisten, sitoutumista kristillisten järjestöjen toimintaan ja sellaisiin seurakunnan omiin yhteisöihin, joihin seurakunnan organisaation "midaan kosketus" ei yllä, kuten esim. Tulus ja KohtaamisPaikka. Ne osoittavat, että seurakunta kiinnostaa ja sitoutuminen ei ole kadonnut. Näiden yhteisöjen toimintamalleista seurakunnalla on oppimista.

Olen seurakuntavaaleissa ehdokkaana Jyväskylän kaupunkiseurakunnassa seurakuntaväen listalla. Nyt on myös vaalisivu. Lisäksi näkemyksiin voi tutustua vaalikoneessa.

Viime kunnallisvaaleissa minulta kysyttiin "miksi et ole kristillisten listalla" ja nyt minulta (kuten viime seurakuntavaaleissakin) kysytään "miksi et ole vihreiden listalla". Koen tarvetta selittää.

Kirkkopolitiikan ja "pakanapolitiikan" lähtökohdat ovat hyvin erilaiset, siksi katson parhaaksi valita molemmissa tapauksissa ryhmän, johon parhaiten samaistun. Taustalla lienee myös ripaus Lutheria ja regimenttioppia.

Toimiessani seurakuntaväen valtuustoryhmässä olen samalla tavalla vihreä kuin toimiessani vihreissä ja siellä taas olen samalla tavalla kristitty kuin toimiessani seurakuntaväen valtuustoryhmässä. Näkemykseni vaihtuvat useita kertaluokkia harvemmin kuin sukkani. :-)

Vastaukseni seurakuntavaalien vaalikoneeseen ovat aiheuttaneet ensimmäiset hämmennykset. Joni Jantunen esitti ns. hyvän kysymyksen.

Tervehdys

Tutkin tuossa vaalikoneessa olleita ehdokkaita ja vaikutat lupaavalta ehdokkaalta. Tosin koska läpimeno ei sinulle ole kovin tärkeää en sinua varmaankaan äänestä, mutta vastauksesi kysymykseen 3 aiheutti minulle pientä ihmetystä. Kyseinen kysymys koski siis lähetystyötä: "Lähetystyö ja kansainvälinen diakonia ovat kokonaisuus huomioiden kuitenkin aika nololla tasolla. Taloudellisesti olemme ihmiskunnan kerman päälimmäistä kuorta. Olemmeko valmiita antamaan omastamme niille, jotka tarvitsevat enemmän?"

Mitä tuo lähetys sinulle pitää sisällään? Olen jotenkin käsittänyt, että lähetystyö = (jokseenkin) vastentahtoista käännyttämistä kristinuskoon. Sekä, että tapahtuu jonkinlaista ruokaa käännytystä vastaan. Minulla on lähetystyöstä suurinpiirtein sama käsitys kuin Sampo Kyllöseltä, joka kommentoi "Täysin eri mieltä" -vastaustaan tähän tapaan: "Kirkko voi tukea kehitystyötä, mutta köyhissä maissa ravinnon turvaaminen ja koulutuksen järjestäminen on tärkeämpää kuin kristinuskon levittäminen. Lisäksi ei ole moraalisesti oikein käännyttää ihmisiä ruokaa vastaan - oikeus ravintoon ja koulutukseen ovat perusihmisoikeuksia, joihin ei pitäisi kytkeä mitään uskonnolista piiloagendaa."

"Olemmeko valmiita antamaan omastamme niille, jotka tarvitsevat enemmän?" On kuitenkin myös sinun sanomasi samaan kysymykseen, mutta "samaa mieltä" -vastauksessa. Eli siis, mitä on tämä lähetystyö oikeasti?

Kristillisen etiikan tärkeimmät määrittelijät ovat rakkauden kaksoiskäsky, kultainen sääntö, dekalogi ja Jeesuksen oma toiminta ja opetukset, joiden katsotaan ilmoittavan Jumalan tahdon siitä miten ihmisen tulisi elää. Ihanne on lähimmäisen hyvää tavoitteleva toimiva rakkaus. Kristillisen seurakunnan perustehtävä on Jeesuksen asettaman esimerkin seuraaminen, eli Jeesuksen opetettavana (opetuslapsena) oleminen Jumalan tahdon noudattamisessa. Jeesus tiivistää Jumalan tahdon rakkauden kaksoiskäskyn (Mark. 12:28-31) ja lähetyskäskyn (Matt. 28:19-20) toteuttamiseen ja oman toimintansa merkityksen pienoisevankeliumiin (Joh 3:16).

Rakkauden kaksoiskäsky antaa jokaiselle ihmiselle oikeuden vastaanottaa rakkautta ilman ehtoja ja kieltää nostamasta mitään ohi sen ja lähetyskäskyn (siis Jumalan tahdon). Lähetyskäsky laajentaa tavoitetta. Paitsi että minun tulee rakastaa (nyt ja vastaisuudessa) kaikkia muita ihmisiä kuten itseäni, minun tulee toimia niin, että myös muut alkaisivat toteuttaa näitä periaatteita.

Rakkauden kaksoiskäsky ja lähetyskäsky ovat erottamattomasti kytköksissä toisiinsa. Ilman lähetyskäskyä rakkauden kaksoiskäsky on rampa (voit toimia oikein ja olla välinpitämätön siitä miten muut toimivat) ja ilman rakkauden kaksoiskäskyä lähetyskäsky on vailla mitään sisältöä (mikä ihmeen "opetuslapsi"?). Tästä syystä en voi keinotekoisesti erottaa niitä. Kristityn on mahdotonta tehdä "pelkkää lähetystyötä" tai antaa "vain kehitysapua".

Mitä tulee tuohon "ruokaa käännytystä vastaan" -toimintaan, olen ihan oikeasti hiukan hämmästynyt. Sellainenhan olisi avoimessa ristiriidassa rakkauden kaksoiskäskyn ja Jeesuksen oman esimerkin kanssa. Niinkö se meni, että "rakasta uskovia niin kuin itseäsi, muista ei niin väliksi"? Asettiko Jeesus ehtoja ruokkimiselle tai parantamiselle? "Sano, että oli hyvä saarna, niin annan leipää ja kalaa." Ei tosiaan.

Mistä tietosi siitä, että lähetystyö on "ruokaa käännytystä vastaan" on peräisin? Toimiiko kenties joku kirkkomme lähetysjärjestöistä näin?

(kommentoijan kanssa syntyi keskustelua aiheesta täysin asiaan liittymättömän merkinnän yhteydessä, joten ilmeisesti tälle merkinnälle on tarvetta)

Ensiksi: Luulo (kirkkopoliittisten listojen arvoista) on harvoin tiedon väärti. :-)

Paikallisten ei-puoluepoliittisten listojen ongelmana seurakuntavaaleissa on profiloituminen, tai siis profiloitumattomuus. Äänestäjän pitää käytännössä päätellä listan arvot ekstrapoloimalla listalla näkyvistä naamoista. Ymmärrykseni mukaan (joka on enemmän tai vähemmän väärä, uskottelen itselleni että vähemmän) näin käy

1. siksi, että valitsijayhdistykset eivät ole vaalien välillä ja kansallisella tasolla näkyvillä ja
2. erityisesti siksi, että seurakuntavaaleihin liittyvää kirkkopoliittista keskustelua käydään surkean vähän.

Äänestä siinä sitten.

Vaalikone pitäisi olla tulossa ja se voi tuoda pientä helpotusta listan valintaan. Mielestäni se ei kuitenkaan voi mitenkään korvata puuttuvaa kirkkopoliittista keskustelua. Miksi sitten kirkkopoliittinen keskustelu käytännössä puuttuu? (Vai onko joku nähnyt seurakuntavaaliväittelyitä televisiossa?) Hyvä kysymys. Siihen en osaa vastata.

Yksi kohtuullisesti profiloitunut ei-poliittinen lista tulee mieleeni. Tulkaa kaikki toimiikin kansallisella tasolla ja pystyy siksi saamaan näkyvyyttä kansallisen tason viestimissä. Siinäpä mainiota esikuvaa kirkkopoliittisille ryhmille. Pitkä matka on kyllä kuljettavana siihen, että meidänkin seurakuntaväen valtuustoryhmä on osa kansallisen tason verkostoa.

ps. Tämän viestin kategoriavalintaa ihmetteleville: siinä on sama ripaus Lutheria, joka saa minut valitsemaan kunnallisvaaleissa Vihreiden ja seurakuntavaaleissa seurakuntaväen listan.

Suomen lähetysseuran valtakunnalliset lähetysjuhlat järjestetään tänä kesänä, 9.-11.6.2006, Jyväskylässä. Olen ollut nakittautuneena päätoimikuntaan ja tiedotustoimikuntaan. Kaikenlaista touhua sitä on ollutkin, mutta nyt alkaa vähitellen tuntua siltä, että ne juhlat joskus järjestetään. :-)

Niin, että ei muuta kun tervetuloa juhlille ja ennen sitä vielä tervemenoa juhlien messulaudalle turisemaan.

Janoinen promottaa seurakuntavaaleja ja tarjoaa ehdokkaille mainostilaa. Siitä juolahti taasen mieleeni, että omasta ehdokkuudestani en ole vieläkään saanut päätöstä tehtyä. Mieli palaa kovasti. Kai minä lopulta lähden.

Irina Krohn (aika nolon rikkinäiset kotisivut hänellä muuten) teki 2002 lakialoitteen (LA 121/2002 vp), joka vaihtaisi eri uskontojen tunnustuksellisen opetuksen uskontotiedoksi. Perusteluissa hän kirjaili silloin näin.

Monet vanhemmat, joilla on selvä uskonnollinen vakaumus, niin kristityt, islamilaiset kuin vaikkapa juutalaiset, haluavat varmaan siirtää lapsilleen tämän vakaumuksen. Tällainen vanhempien oikeus on lakien mukaista, mutta ei välttämättä kuulu koulun tehtäviin.

Viime vuoden lopulla Rosa Meriläinen teki aloitteen kirkon ja valtion kytkösten purkamisesta (LA 157/2005 vp). Se sisälsi mm. tuon uskontojen tunnustuksellisen opetuksen lopettamisen. Rosa perustelee Irinan kanssa samoilla linjoilla

Lasten uskonnollinen ja katsomuksellinen kasvatus on ensisijaisesti kotien ja oman uskonnollisen yhteisön tehtävä.

En vielä pohdi koko kokonaisuutta sen enempää. Taannoin itse kirjoitin jotain kirkon ja valtion suhteesta.

Allekirjoitan itse nuo Rosan ja Irinan aloitteista lainaamani perustelut.  Tässä asiassa uskonnollisen yhteisön ja erityisesti vanhempien on kannettava vastuunsa. Asiaa pohtiessa tuli mieleeni yksi näkökulma, näin kirkon sisältä katsellen. Tuntuu hiukan hämmentävältä se, että valtio koululaitoksen puitteissa opettaa kirkon jäsenille heidän omaa uskontoaan. Ikään kuin "sivusta". Eikö kirkon kannattaisi (nyt emme mieti raha-asioita) tässä asiassa ehdottomasti ottaa itse ohjat käsiin?

Keskustelussa, jota on käyty koskien ns. hedelmöityshoitolakia, eli Hallituksen esitystä Eduskunnalle laeiksi hedelmöityshoidoista ja isyyslain muuttamisesta (HE 3/2006, käsittelyvaihetiedot), olen jälleen törmännyt piirteeseen, joka ärsyttää minua. On aina ärsyttänyt.

Eettisiä kysymyksiä käsiteltäessä usein viitataan yksittäisen kirkon työntekijän kannanottoon "kirkko opettaa, että". Luterilaiseen etiikkaan eivät kuulu ihmisten edustamat eettiset auktoriteetit, erityisesti erehtymättömät sellaiset. "Kirkon mielipide" ei ole mitään sen pyhempää ja korkeampaa kuin jäsentensä mielipide.

Mitä tulee kirkon virallisiin kannanottoihin, toteaa niistä kirkko itse

"Kannanotot eivät poista kristityn tarvetta omaan harkintaan. Kirkolla ei ole elintä, joka ottaisi jatkuvasti kantaa ajankohtaisiin ja yksityiskohtaisiin kysymyksiin. […] Luterilaisen kirkon mukaan jokaisen kristityn on pohdittava eettisiä kysymyksiä ja ratkaisuja yksityiselämässään."

Erityisen harmillista on jos kirkon toimielimen tai työntekijän kannanottoa koskeva eriävä mielipide jätetään eroamalla kirkosta (viittaan tällä vain protestieroihin). Keskustelun ja vaikuttamisen sijaan juostaan karkuun.

Ai mitäkö mieltä olen siitä laista? En todellakaan tiedä.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyy Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä monta kipeää keskustelun aihetta. Kaikki ne jonottavat edelleen omaa vuoroaan päästä yleisen keskustelun aiheeksi. Yleisen keskustelun vuoro näyttää edelleen olevan virkakysymyksellä, eli kysymyksellä naispapeudesta. Jos virkateologia on näin hankala ja kipeä asia, mitä onkaan odotettavissa?

Eräs tuttavani vastikään kommentoi narinaani tuosta edellä mainitusta aiheesta, että hän muistaa minun ensimmäisen kerran puhuneen asiasta seitsemän vuotta sitten. Maailma on hidas paikka. Jostain syystä tällaisissa yhteyksissä päässä alkaa usein soida Kuustosen "Taivas varjele".

"Jos olet seitsemän sivua mapissa
tai joku luku yhteiskuntaopin kirjassa
Jos olet uutisaihe kolmannessa maailmassa
ehkä pysyn kanssasi tasapainossa
Mutta kun sinusta tulee totta, minun veljeni verta ja lihaa
Lyö katseesi katuun armotta, vaikket syytä, etkä vihaa
Taivas varjele"

Meillä on maallisessa rikoslaissa melkoinen kummajainen, ns. "Jumalanpilkka".  Rikoslain 17 luvun 10 §, Uskonrauhan rikkominen, kuuluu seuraavasti

Joka

1) julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai

2) meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta, muuta sellaista uskonnonharjoitusta taikka hautaustilaisuutta,

on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Mainittu Jumalan pilkkaaminen ("Joka julkisesti pilkkaa Jumalaa") ei viittaa ihmisten loukkaamiseen tai häirintään. Nämä asiat on käsitelty tuossa lainaamassani pykälässä 10 erikseen jäljempänä. Kyse on Jumalan varjelemisesta pilkan kohteeksi joutumiselta. Aihetta ovat vastikään käsitelleet mm. Jorma Mäntylä Aamulehdessä ja Olav S. Melin Kotimaa-lehden pääkirjoituksessa.

Olen sitä mieltä, että jos Jumalanpilkkaa on olemassa, erityisesti tämä säädös on sitä.

Suomessa (kuten Ruotsissakin) valtionkirkkojärjestelmä on noin periaatteessa purettu. Myös Suomen evankelis-luterilainen kirkko on sitä mieltä. Kuitenkin edelleen korkeinta valtaa koskien evankelis-luterilaista kirkkoa käyttää eduskunta.  Vuodesta 1994 vallankahvassa ovat olleet myös ne kansanedustajat, jotka eivät kuulu evankelis-luterilaiseen kirkkoon.

Toki eduskunnan rooli on oikeasti melko olematon ja kirkko on käytännössä itsenäinen. Periaatteellisella tasolla tilanne on kuitenkin mielestäni jotenkin epämukava. En vallan kulisseja tässä asiassa juuri tunne, mutta liekö se verotusoikeus, joka edelleen jarraa kirkon napanuoran katkaisemista vastaan.